Sunday, 22 May 2016

Herkkä sosiaalifoobikko

Rose corsage: Victorian Maiden
Hair clip: vintage
Dress: Baby, the Stars Shine Bright, dessert OP
Bag: Innocent World
Shoes: vintage

np: Röyksopp

Moikka!

Vähän erilainen postaus tänään tiedossa. Haluan kertoa omasta tunne-elämän vaikeuksista jotka ovat vaivanneet tai vaivaavat nyt. Jotkut lukijat saattavat tunnistaa tekstistä itselleen tuttuja piirteitä :)  Ne tutut jotka eivät ole olleet mun kanssa tekemisissä vähään aikaan saattaa yllättyä miten pahasti olen tai olen ollut ahdistunut.

Oikeastaan ihan kaikki tunnevaikeus-elämä alkoi siitä, kun olin palaamassa Englannista takaisin Suomeen. Olin hakenut Englantiin opiskelemaan peleihin tehtävää grafiikkaa mutta kaikki ei mennytkään niin hyvin kuin piti. Vaadin itseltäni aivan liikaa ja sen takia en saanut mitään aikaiseksi koska mikään tekemäni ei ollut mielestäni hyvä.
Samaan aikaan kun opiskelu karisi keinotekoisen paineen alla biletin silloisten luokkalaisten kanssa viimeistä päivää ja alkoholia kului (duh shotit maksoi punnan?) enkä ole ollut koskaan ollut niin kännissä ja rahavirta kului subway-leipiin, kiinalaiseen take-awayhyn ja kodin koristeisiin. Olin muutenkin jatkuvasti jonkun seurassa ja jossain menossa. Samaan aikaan lihosin joitakin kiloja, sen verran että farkut eivät meinanneet mahtua ja alkoi ällöttää kun katsoi peiliin. Enkä pystynyt lopettamaan syömistä. Tiesin ongelmastani joten vaihdoin rasvaiset takeawayt terveellisempiin ruokiin. Mutta sama mässytys jatkui. Muistan laskeneeni tunteja siihen kunnes saisin seuraavan kerran syödä. Omenien ja pinaatinlehtien syöminen ovat jääneet mieleeni. Olin jo tässä vaiheessa luovuttanut opiskelun ja päättänyt palata takaisin Suomeen, joten minulla ei ollut muuta tekemistä kun syödä kotona.


Oltiin Matin kanssa ravintolapäivänä liikenteessä!

Kun olin helmikuussa palannut takaisin Suomeen, sain Kelalta tietysti karenssin koska jätin koulun kesken. Minulla ei ollut myös aavistustakaan miten jatkaa elämää Suomessa, mutta kesä oli tulossa joten tiesin että menen Bengtskärin majakalle kesähommiin. Olin koko kesäsesongin huhtikuusta syyskuuhun töissä, viikko merellä, viikko maissa. Työ oli raskasta, mutta hurjan kivaa työkavereiden kanssa ja sitä tehtiin täysillä. Muistan että joka kerta kun palasin kotiin olin todella ylivilkas ja hyper. Työtehokkuus tarttui kiinni ja kesti hetken ennenkuin rauhottui. 
Kesän loppua kuitenkin aloin huomaamaan outoja merkkejä itsessäni, aloin käyttäytymään oudosti, mielialat vaihteli, enkä pystynyt keskittymään. Sain outoja päähänpistoja ja silloin sain ensimmäiset paniikkikohtaukset. Se oli todella pelottavaa koska luulin että kuolisin ja koska se tapahtui yöllä, oli todella paineita painaa pää tyynyyn kiljumisen tukahduttamiseksi ettei herättänyt muita nukkuja. En vaan ikinä uskonut että pystyisin tuntemaan oloani niin huonoksi.

 Lähellä pidettiin vegaanipirskeet joten sinne suunnattiin.

Muistan olleeni kangaskaupassa serkkuni kanssa kun minusta alkoi tuntumaan fyysisesti oudolta. Tuntui kuin olisin ollut unessa... kaikki tuntui epätodelliselta ja samaan aikaan epämukavalta.. Se on pelottava ja kiehtova tunne itseasiassa, joskus tuntuu että alkoholi tuo saman oudon epärealistisen olon. Vasta kun olin hakenut sinä syksynä Turkuun pelikurssille soitin viimein terveyskeskuksesta apua. En muista soitosta seuraantunutta lääkärikäyntiä ollenkaan mutta mulle todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta, sehän sen kaiken outouden aiheutti. Sain lääkityksen ja kaikki alkoi olla tasapainoisempaa. Olen tosiaan oppinut että mikään mikä heilauttaa hormoneja ei sovi mulle, sen jälkeen olen käynyt säännöllisesti tarkastamassa veren.

Mutta juuri ne tunteiden ääripäät jotka tunsin kilppareitten aikana eivät noin vaan katoa. Vaikka lääkkeiden ansiosta tunteet alkoivat olla tasapainoisempia, olin avannut kuitenkin aivan uuden tunnesfäärin. Ja sellaista ei suljeta noin vaan. Kun tunteet ovat käyneet jossain ääripäässä, on niiden siellä helpompi käydä uudelleen. Ja mitä useammin, sen helpommin se käy.

Syötiin hyvää "feta"hummussämpylää, porkkanapiirakkaa ja seitanpasteijaa! Jälkiruuaksi mango-passionhedelmäjuustokakkua. 

Kun aloitin graafikon työt, olin tietenkin astumassa aivan eri maailmaan mihin olin tottunut. Olin tottunut majakkatöihin missä sai olla äänessä asiakkaiden kanssa, siivota, opastaa ja tehdä ruokaa, mutta nyt olin neljän seinän sisällä luurit päässä tavoittelemassa flowta, hyviä ideoita ja kauniiden teoksien saamista ruudulle. Toimistotyö kehitti mulle pikkuhiljaa sisäänpäinsuuntautuneemman persoonan. Jossain kohtaa aloin tuntemaan hyvin huonoa itsetuntoa ja sosiaaliset kanssakäymiset alkoivat tuntua raskaalta ja aloin välttelemään konfliktitilanteita. Koin usein ihmisten kanssa tilanteen niin että olin heille sanko jolle voi plöröttää ja jutella omista asioistaan ilman että saisin itse saman mahdollisuuden.
Jossain vaiheessa aloin luopumaan turhasta puhumisesta ja olin mieluummin hiljaa. IGDA-miitit ahdistivat usein sen takia että joku halusi kertoa mulle heidän peli-ideoistaan. Pahemmaksi sen teki että mulla ei ollut koskaan sydäntä sanoa että en jaksa kuunnella.

Samaan aikaan noina aikoina olin alkanut kiinnostumaan lolitatyylistä, ja aloin tavoitella sitä. Lolitan eleganttius teki minuun vaikutuksen ja pikkuhiljaa tietämättä tavoittelin enemmän hiljaista ja harmonista olemusta. Pikkuhiljaa huomasin olevani aivan eri ihminen kun esim. Englannissa olin. Olen muuttunut arvoiltani ja olemukseltani viimeisen 3 vuoden sisällä niin paljon että olen vakuuttunut että muut eivät tajua sitä.

Olipa muuten ensi kertaa tänä vuonna kesäinen coordi. 

Joskus puolitoista vuotta sitten talvella termi nimeltä erityisherkkyys rantautui Suomeen laajemmin. Tein testin ja olin vakuuttunut että niin moni asia erityisherkkyydessä resonoi sitä miltä minusta tuntui. Vaikka piirre on synnynnäinen, en kokenut olevani lapsuudessa erityisherkkä. Olinpa sitten hsp tai en, ymmärrän että olen herkkä ja varsinkin ahdistuneessa tilassa hsp-piirteet korostuvat. Äänekkäät, sosiaaliset ja kiireelliset tilanteet kuormittavat, ja joskus saattaa alkaa itkettämään kauniin musiikin takia, varsinkin jos on lähtenyt iltakävelylle ja laittaa Flashbulbia soimaan. Kuva ja ääni vaikuttavat herkästi minuun. Tree of Life-elokuvan katsomisen jälkeen sain kolme paniikkikohtausta. Jostain syystä se viipyilevä elokuva toi niin paljon mieleen omaa lapsuutta. (Älkää ymmärtäkö väärin, oma lapsuus oli parasta.) Amélien tai Moonrise Kingdomin kaltaisista leffoista taasen tulee hyvä mieli ja ne usein muistuttavat että maailma on täynnä upeita ja ihmeellisiä asioita.
Vihan hallinta on joskus vaikeaa, silloinkun suututtaa niin tekee mieli heittää tavaroita ja huutaa... se on hankalaa. Joskus ahdistaa yhtäkkiä niin että toivoo olevansa kuollut. Nyt ei tosin ole sitä oloa mutta liian monesti on.

Tunsin erityisherkkyyden löytämisen pitkään hentoa oloa ja jossain vaiheessa sosiaaliset tilanteet kävivät jo niin raskaasti että ymmärsin että tarvitsen apua. Töissä ja perheen kanssa oli/on jatkuvasti ahdistusta ja stressiä. En uskalla vastata puhelimeen, ellei se ole perheenjäsen, enkä uskalla soittaa varatakseni lääkäriaikaa. Kun kävelen kadulla, pelkään että kaikki katsovat minua ja arvostelevat. Kiinnitän omaan olemukseeni niin paljon huomiota että en pysty keskittymään itse tilanteeseen. Palaverit aiheuttavat töissä eniten stressiä. Jos joku tuohtuu, keskittymiseni on mennyttä, koska en pysty olemaan jos jollain samassa huoneessa on paha olla. Stressitilanteessa alan hikoilemaan, kädet alkavat vapista, saatan alkaa itkemään tai saada paniikkikohtauksen. Samaan aikaan en pysty keskittymään, puheeni on katkonaista ja kauhistun ja saatan olla hiljaa ja tuijottaa kesken lauseen koska pään sisällä myllertää liikaa.

Stressaan yllättävistä kohtaamisista ihmisten kanssa, tai varsinkin tuntemattomien miesten kanssa. Hyvä esimerkki siitä on kun menin lenkkeilemään (tai siis juoksemaan pitkin Turun yliopiston portaita) ja kiersin Hämeenkadun kautta ja jäin katselemaan kirjakaupan näyteikkunaa. Tuntematon ulkomaalainen mies asteli takana ja asettui viereeni ja osoitti näyteikkunan takana olevaa nallea. "Do you like the bear?" Olin aivan lyöty, en todellakaan ollut sillä tuulella että voisin konformistisesti selvitä oudosta tilanteesta tuntemattoman kanssa. Hetken olin hiljaa ja tuijotin miestä ja nallea, ja kysyin "Why are you talking to me?" Ja sitten mies taisi tuohtua ja vastata että ihmiset puhuvat toisilleen. En enää muista vastasinko mutta katsoin tyhjyyteen ja lähdin kävelemään pois sanomatta mitään koska alkoi ahdistamaan aika paljon, ja kuulen takanani "You look mentally ill!" "It's perfectly normal that people talk to each other" ja sitten lähdin juoksemaan.

Tiedän, että "Why are you talking to me?" ei ollut kaunein tapa vastata tuntemattomalle, mutta se oli hyvä kysymys, halusin juurikin tietää miksi se ihminen tahtoi jutella kanssani.  Kokemus ja pelko tosin osoittaa että jos tuntematon mies tulee aivan viereen ja kysyy jonkun niinkin randomin kysymyksen että pidätkö tosta nallesta niin heti ajattelen että sillä on joku takaa-ajatus. En tykkää. En myöskään tykkää että joku tulee aivan viereen pahoittelematta tai varoittamatta. Lähden juoksemaan mieluummin kuin että joudun sosiaaliseen kanssakäymiseen tai valehtelemaan että "Yes I like the bear."

Hiuksetkin tuli leikattua, vaikka taidan lyhentää vielä ainakin 5cm.

Omaa ahdistusta ei myöskään helpottanut veganismin tien valinta. En ole koskaan katunut mutta eläinten hyväksi käyttö ja turha tappaminen lisää ahdistusta ja ne tulevat mieleen melkein jokainen yö ennen nukkumaanmenoa. Se on kuin kauhuelokuva koska tiedän että eläimiä kuolee turhaan järkyttävä määrä vuodessa. Jokainen vegaani tietää mikä tragedia lihateollisuus ja eläinten hyväksikäyttö on ja sen seuraaminen vierestä kun tutut ihmiset tukevat sitä teollisuutta on kuormittavaa. Tästä seuraa, että perheillalliset ovat entistä hankalampia. On raskauttavaa nähdä rakasta perhettä ja sietää epäkohtaa samaan aikaan. Tämä ahdistus ei lievitä ennenkuin ihmiset ymmärtävät eläinten ainutlaatuisen elämän.

Koska olin jo tottunut omaan ahdistukseen, pidin hyvää oloa epänormaalina ja halusin usein sysätä ongelmani itsestäni kauemmaksi. "Kyllä mä paranen sitten itsestään". Mutta pikkuhiljaa huomaan että sama sosiaalinen ahdistus tulee joka kerta takaisin ja alan väsyä saamattomuuteeni. Googlasin netistä tietoa miksi sosiaalinen kanssakäyminen voi olla niin raskauttavaa, ja löysin wikiartikkelin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Tämä artikkeli kuvaa hyvin sitä miltä musta tuntuu. Lolitaan uskallan julkisesti pukeutua ja olla arvosteltavana mutta ehtona on että hyvät käveltävät kengät, en kestä kävellä koroilla tai erityiskengillä jos kävelyni ei ole itsevarmaa. ´_` Enkä myöskään pidä siitä ajatuksesta että jos on niin huonot kengät ettei voi juosta karkuun jotain vaaraa.

Nyt kesän tullen olen rohkaistunut kun sain tietoa omasta pelostani, ja olenkin aktiivisesti yrittänyt rohkaista itseäni uskaltamaan ja päästämään irti. Se on toiminut, sillä tiedän pitää mielessäni että vuosia sitten pärjäsin sosiaalisissa tilanteissa vaivatta. Nyt olen uskaltanut käydä kaupungissa yksin shoppailemassakin ja puhuin kenkämyyjällekin jo vaivatta ja normaalisti. Varasin ajan lääkärille terapian toivossa sillä näitä hyviä ja huonoja kausia on.  Katsotaan mitä tulee, lääkäriaika on vasta elokuussa ~_~
En halua että kukaan ymmärtäisi niin etten haluisi olla ystävien kanssa, tarvitsen vaan tulla kuulluksi ja tarpeeksi lepoa. Seura antaa voimaa ja lohtua usein. Kiitos ihan kaikille jotka ovat tukeneet mua näiden vuosien aikana <3



14 comments:

  1. Kiitos että jaoit tämän, samaistun lähes joka kohtaan mutta en itse ole saanut muodostettua oloja lauseiksi. Ihailen sua ja sun tyyliä hurjan paljon, kaikkea hyvää sinne ♥

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hei tosi ihanaa kuulla, toivoinkin kuulevani että en olis yksin näiden tunteiden kanssa. :) Kiitos paljon, sullakin on makee tyyli!

      Delete
  2. ... ämä kuulosti niin tutulta. Samaistun täysin ja tuntuu että meillä on plajon samankaltaisia kokemuksia. Kaikenlainen sosiaalinen kanssakäyminen on introvertille, herkellä ihmiselle väsyttävää ja tuntuu että nykyinen kulttuuri pitää meitä sen takia todella omituisina.

    Kiitos että avauduit näinkin vaikeasta aiheesta.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hienoa etten ole yksin! Olisi joskus kiva jutella sun kanssa näistä kokemuksista. Onneksi oon pikkuhiljaa opetellut sanomaan sillonkun tuntuu pahalta tai ei jaksa olla jossain tilanteessa. Se on ollut vaikeaa koska oon pelännyt että olisin satuttanut tai pettänyt jonkun toisen. Epäterveellinen halu olla toisille mieliksi satuttaa vaan loppujen lopuksi itseään eniten.

      Delete
    2. Minustakin olisi mukavaa jutella kanssasi näistä asioita.

      Delete
  3. Ihana lukea sulta syvällisempää tekstiäkin. Ja tosi kurjaa et tollasta on, mut tosiaan et ole varmasti yksin! Mullakin oli kauheaaa stressiä ihmisten kohtaamisesta, just jo tutun moikkaaminen kadulla sai minut voimaan fyysisesti pahoin kun stressasin vain niin paljon.

    Ja kauniina oot jälleen <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos, olen kirjoittanut harvemmin mitään syvällistä koska tuntuu että se saattaa joutaa minut haavoittuneeseen asemaan jossa jonkun on helppo arvostella tai haukkua. Tästä on tosin kyllä tullut vaan parempi olo!
      Mulla riippuu ihan tutusta jonka nään kadulla, joko stressaa tai ilahduttaa. Yleensä se olen minä joka loukkaantuu jos mua ei moikattu takaisin :'''D Kiitos Saga <3

      Delete
  4. Mielenkiintoisesti kirjoitettu! Oikein samaistuttavaa tekstiä, olen myös lukenut tuosta erityisherkkyydestä aikoinaan ja löytänyt sieltä jotenkin uudenlaisen itsehyväksynnän kautta tapoja selvitä. Mutta sitten asperger-diagnoosi vielä vahvisti sitä tarvetta toteuttaa itseään ja omaa elämäänsä juuri niinkuin minulle on parasta. Siitä tulee ihmeellinen olo, kun vihdoin päästää irti sellaisesta esittämisestä ja pärjäämisen pakosta. Ei tarvitsekaan yrittää olla mitään mitä ei ole.

    Tuntuu heti että sinuunkin siellä jossain ruudun takana on heti helpompi samaistua ja tajuaa nähdä sinut oikeana ajattelevana tuntevana olentona, kun on päässyt kurkistamaan ihan pikkuisen ajatusmaailmaasi tämän tekstin kautta. Jos kirjoittaminen tuntui hyvältä, suosittelen tekemään niin toistekin. Kaikkea hyvää ja jaksamisia, toivottavasti terapiaa irtoaa sitten syksyllä kun pääset lääkäriin <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tottakai olen ajatteleva ja tunteva olento! ;) Mitäköhän oot mahtanut kuvitella musta. Ja kiitos paljon! Erityisherkkyys tosiaan toi sellaista itsehyväksyntää koska pystyi päästämään irti ja hyväksyä että jos oon näin herkkä niin olkoon niin ja se on ok! :D
      Taidan kirjoittaa syvällisempiä uudestaankin, yleensä multa ei vaan irtoa tekstiä niin helpolla. Pärjäile sinäkin! <3

      Delete
  5. This comment has been removed by the author.

    ReplyDelete
  6. Paljon tuttuja piirteitä :)
    Mä olin tosi yllättynyt kun uskalsit alkaa käyttämään lolitaa julkisesti. Oon siitä todella vaikuttunut, en tiedä jos itse uskaltaisin (jos olisin sinä...tai vielä vähemmän olevan itseni :p )

    ReplyDelete
    Replies
    1. Lolitatyyli (ja vaatteet yleensäkin) on mulle niin tärkeä että se menee yli kaiken sen pelon etten uskaltaisi julkisesti (tai tuttujen kanssa) olla pukeutunut niin! Ja se on joskus ristiriitaistakin, koska voi olla ahdistuneempi olo mutta kuitenki laittaa oudompia asukokonaisuuksia yhteen vaikka tietää että se ahdistaa enemmän kuin jos ois pukeutunut ylikasuaalisti :D
      Yleensä mua auttaa se että asennoidun niin etten ota pukeutumista kuolemanvakavasti, esimerkiksi äitienpäivänä pukeuduin vihervassarin näköiseksi ja mun mielestä se oli hauskaa. Tai jos pukeudun vaikka superklassiseen lolitaan niin se on hauskaa että 2010-luvulla joku voi vaan päättää pukeutuvansa kuin joku voisi ollut pukeutunut 200 vuotta sitten! Se on hienoa.

      Delete
  7. Moikka! Osaatko sanoa mikä sun MBTI-tyyppisi on?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oon tehnyt testin monesti ja usein se on ollut ennen INFP mutta tein uudestaan ja sain INFJ-T. En tosin koe että kumpikaan kuvaa mua kauhean hyvin. :)

      Delete